Rouva Joulupukin punainen kaulakoru

Eräänä ihanana syksyisenä iltapäivänä joulupukki ja hänen vaimonsa kävivät kävelyllä ulkona. Rouva Joulupukki rakasti kuljeskella värikkäiden peltojen ja metsien halki tähän vuodenaikaan. Reipas syysilma vihjasi talven lähestyvän, kuin salaisuus kuiskattaisiin tuulessa. Kävellessään pariskunta muisteli joulua.

"Muistatko, kun Holhoojatontut päättivät keksiä uuden joululaulun, joka rimmaa?" Joulupukki kysyi.

"Ai niin, muistan oikein hyvin", vastasi rouva Pukki. "Ne tontut parat eivät koskaan muistaneet sanoja-"

"ja lauloivat kaikki eri riimiä!" Joulupukki sanoi naurahtaen. Rouva Joulupukki yhtyi nauruun ja kurottautui sitten koskettamaan kaulakoruaan, kuten hän niin usein teki palatessaan rakkaisiin muistoihin.

"Voi ei!" hän huudahti.

"Mikä hätänä?" Joulupukki kysyi.

"Kadotin kaulakoruni. Kaunis kaulakoru, jossa on punaisia helmiä, jonka annoit minulle."

"Oletko varma, että pidit sitä?"

"Kyllä." Rouva Joulupukin ääni värisi. "Laitoin sen päälleni, kun pukeuduin tänä aamuna." Joulupukki painoi kätensä hänen olkapäälleen lohduttaakseen häntä.

"Älä ole huolissasi. Me löydämme sen. Meidän on vain jäljitettävä askeleemme."

Hän tarttui vaimonsa käteen, ja yhdessä he kääntyivät takaisin. He kävelivät hitaasti, heidän silmänsä tutkivat maata ja ponnistelivat havaitakseen harmaan ja vihreän maiseman seasta pilkahduksen punaista.

Mutta kaulakorusta ei näkynyt jälkeäkään. Kun he kulkivat läpi pellon, joka oli täynnä yhtä korkeita rikkaruohoja kuin Lanky-tonttu, rouva Claus alkoi lannistua.

"Ruoho on täällä korkealla. Emme ikinä löydä kaulakoruani."

"Totta kai löydämme. Tarvitsemme vain vähän onnea. Usko vähän", Joulupukki rauhoitteli häntä.

He jatkoivat kävelyä, ja jokainen askel oli edellistä raskaampi. Hetken kuluttua Joulupukin huomio kiinnittyi johonkin lehvästöön kätkeytyneeseen punaiseen.

"Voi, katso!"

Hän kumartui poimimaan esineen, mutta se lensi pois siipiään räpyttelemällä. Se ei ollut kaulakoru (vaikka se olisikin ollut melkoinen juttu). Se oli ihana punainen lintu nurmikossa, jonka höyhenet olivat yhtä kirkkaat kuin Sanoman posket ystävänpäivänä . Innostuneena lintu lensi Joulupukin pään ympäri ja räpytteli siipiään villisti.

"Ho, ho, ho! Olen pahoillani pikku lintu! Luulin, että olet kaulakoru."

"Ai, se olet sinä, joulupukki! Säikäytit minut", punainen lintu sanoi. Joulupukki ojensi kätensä, ja lintu tuli lepäämään varovasti hänen käteensä.

"Kaulakoru, vai? Hauska nimi, mutta ei todellakaan minun", lintu sanoi. "Minä olen Kiki. Miksi rouva Joulupukki näyttää niin surulliselta?"

"Kävellessämme kadotin kaulakorun, jonka joulupukki antoi minulle. Se on matkamuisto ihanalta matkalta, jonka teimme yhdessä. Se merkitsi minulle paljon."

"Sääli", Kiki sanoi. "Miltä tämä erikoinen kaulakoru näytti?"

"Se oli tehty helmistä, jotka olivat samanvärisiä kuin sinun ihanat höyhenesi, rakas lintuni."

"Voinko auttaa sinua etsimään sitä?" Kiki kysyi.

"Kuinka ystävällistä sinulta!" Joulupukki ja rouva Pukki vastasivat samaan aikaan.

Kolmikko lähti etsimään kaulakorua. Pariskunta levitti ruohon erilleen jalkojensa juureen tutkiakseen maata. Heidän päänsä yläpuolella lintu lensi pellon yllä suuria ympyröitä yrittäen löytää korun.

He etsivät ja etsivät ja etsivät vielä lisää...

"Taitaa olla parempi vain luovuttaa", rouva Joulupukki sanoi. " Päivä on melkein ohi, ja alkaa olla liian pimeää nähdä mitään."

"Näytät niin surulliselta", Kiki sanoi. "Olisin todella halunnut löytää tämän kaulakorun sinulle."

"Se on kuitenkin vain kaulakoru", rouva Pukki sanoi. "En halua tehdä siitä suurta numeroa."

Joulupukki ei halunnut rouva Pukin luovuttavan, vaan ehdotti, että he jatkaisivat etsintöjä seuraavana päivänä yhdessä muutaman tontun kanssa. Pariskunta hyvästeli Kikin ja lähti sitten kotiin.

Runsaan aterian ja lohduttavan kuuman kaakaon jälkeen rouva Pukki ja Joulupukki menivät nukkumaan. Rouva Joulupukki näki outoa unta parvesta lintuja, joilla oli punaiset kaulakorut ja jotka tanssivat savupiipun muotoisen pilven ympärillä.

Koputa. Kop. Kop.

Rouva Joulupukki heräsi säikähtäen. "Mikä tuo ääni on?"

Kop. Kop. Kop.

"Kuulostaa siltä, että se tulee ikkunasta", Joulupukki sanoi haukottelemalla (joka kuulosti aivan kuin "ho ho ho"). Hän siristi silmiään, kun aamuaurinko valui sisään verhon raosta.

Rouva Joulupukki nousi ylös ja veti verhon takaisin. Hän ihmetteli näkyä. "Ooooh!"

Kiki, pieni punainen lintu, oli ikkunan luona naputtelemassa nokkaansa lasia vasten. Sen takana rouva Joulupukki näki punaisia höyheniä kaikkialla. Joulupukki tuli hänen viereensä.

"Kuinka ihanaa!"

Maa, puut ja kaikki kylän talojen katot olivat täynnä pieniä punaisia lintuja. Vaikutelma oli upea!

Joulupukki avasi ikkunan ja Kiki puhui:

"Hei! Anteeksi, että herätän teidät, mutta minulla ja ystävilläni on hyviä uutisia...".

Kaksi punaista lintua laskeutui ikkunalaudalle. Kummallakin oli nokassaan punainen kaulakoru.

Rouva Joulupukki säteili. "Kuinka ihanaa! Miten ihmeessä te löysitte sen?"

"Sydämeni murtui, kun näin sinut niin surullisena", pikkulintu sanoi. "Niinpä keräsin kaikki ystäväni yhteen. Lensimme koko alueen yli, ja etsittyämme hyvin, hyvin, hyvin, hyvin, hyvin pitkään löysimme lopulta kaulakorun. Se oli juuttunut männyn oksaan."

"Menin varmaan liian lähelle puuta, kun yritin välttää lätäköitä", rouva Joulupukki sanoi, kun linnut asettivat kaulakorun hänen kämmenelleen. "Olen niin kiitollinen teille, pienet ystäväni!"

Kaikki linnut alkoivat visertää iloisesti.

"Miten voisimme ikinä kiittää teitä?" Joulupukki kysyi.

"Kaiken sen jälkeen, mitä teette miljoonien lasten hyväksi kaikkialla maailmassa, tämä on vähintä, mitä voimme tehdä teille!"

Näillä sanoilla lintu lensi pois, ja kaikki hänen ystävänsä seurasivat häntä. Hetken aikaa taivas heidän yläpuolellaan oli punaisen pilven peitossa, ja sitten vähitellen horisontissa vilahti taas sinistä.

"Meidän pitäisi todella keksiä keino kiittää heitä", Joulupukki sanoi kietaistessaan kaulakorun hellästi hänen kaulansa ympärille ja sulki sen.

"Minulla on ajatus...", rouva Joulupukki sanoi silmät säihkyen.

Seuraavana päivänä, kun punaiset linnut lensivät kylän yllä etsien leivänmuruja, niitä odotti yllätys: Kylän aukion maassa oli tuhansista ja taas tuhansista punaisista siemenistä tehdyillä valtavilla kirjaimilla kirjoitettu sana "KIITOS". Linnut ahmivat tämän herkullisen välipalan sirkuttaen loputtomasti ilosta.